My Helsinki

Paper Shop Putinki in Southern Helsinki is sweet as a candy shop.

I used to live in Sörnäinen, and though the area can be a bit rough sometimes, I miss it with my whole heart.

This hidden park is where I took my first born for her first stroll a week after we got out of the hospital. I still remember how nervous I was.

Neighborhood of Eira is the opposite of Sörnäinen; wealthy, hip in a conservative way and has the feeling of safety in it that only money can bring.

Kaivopuisto - a Helsinki classic.

My kids love pink houses. I guess they'd adore this apartment building in Sörnäinen.

Äiti verkostoituu! / Mothers in Business

Paikka on Cafe Köket Helsingissä. Ravintolan yläkerrassa on lapsiystävällinen tila, jossa istuu reilut kymmenkunta naista. Suurimmalla osalla heistä on mukanaan vauva tai taapero.

Minun taaperoni ovat päiväkodissa. Kun muut tähän Mothers in Business -verkoston tapaamiseen tulleet äidit tarkkailevat pienokaisiaan, helisyttelevät leluja ja ennakoivat pukluja, tunnen itseni kovin toimettomaksi, hieman petturiksi.

Hetken jopa kaipaan vauva-aikaa!
Tapahtuman nimi on MiB Mingle. Sitä voisi kuvailla sanoilla ”vauvakerho bisneshengessä”. Siellä pelkän vauva-arjen sijaan naiset rohkaistuvat juttelemaan uristaan ja työelämään paluusta.

”Tavoite on, että äiti kohdataan omana itsenään”, MiBin puheenjohtaja, diplomi-insinööri ja kahden lapsen äiti, Heini Wallander kertoo.

Mothers in Business on toiminut kaksi vuotta ja se toimii verkostoitumiskanavana äideille. Jäseniä verkostossa on noin 2000, ja heistä noin puolet tulevat pääkaupunkiseudulta. Toimintaa MiBillä on pääkaupunkiseudun lisäksi myös Kuopiossa, Jyväskylässä, Vaasassa, Oulussa, Tampereella ja Turussa.

Mukaan voi tulla kuitenkin myös muista kaupungeista, minäkin olen matkannut minglaamaan Riihimäeltä.

”Jäsenille on myös kaksi Facebook-ryhmää ja osaa tapahtumista on mahdollista seurata streamin kautta netistä”, Wallander kertoo.

MiBin ydin on tapaamisissa, tapahtumissa ja edunvalvontatyössä. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla MiBiläiset vierailevat useissa yrityksissä kuukausittain ja alkuvuodesta MiB oli mukana järjestämässä seminaaria Eduskunnassa. Edunvalvontatyö yhdistyksessä aloitettiin viime syksynä.

”Aika on nyt otollinen. Perhevapaauudistuksesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon”, Wallander sanoo.

Jos MiB Mingleen osallistuu pääasiallista äitejä vauvoineen, yritysten ja MiBin yhteisissä tilaisuuksissa on omat kiintiönsä äideille, jotka tulevat yksin.

”Uutta on myös yhteistyö Hoivanetin kanssa, joka tarjoaa tilaisuuksien aikana lastenhoitoa”, Wallander kertoo.

Joskus tuntuu, että Suomessa vallitsee pelko, että äitiys on naisen uralle haitaksi – tai ainakaan siitä ei ole mitään hyötyä.

Kun tutustun MiBin toimintaan ja mietin, miten joukko pienten lasten äitejä on onnistunut rakentamaan näin hienon verkoston ja toimintamallin vain kahdessa vuodessa, aion olla samaa mieltä kuin Nokian Renkaiden uusi toimitusjohtaja, Hille Korhonen. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Korhosesta oli iso juttu, jossa jo otsikossa mainitaan hänen olleen aikoinaan kotiäitinä seitsemän vuotta.

Seitsemän vuotta kotona ja nyt pörssiyhtiön johtoon? Ihme juttu?

Vai onko?
”Jokainen, jolla on kaksi pientä vilkasta lasta tietää, miten heidän kanssaan kotona oleminen kehittää organisointitaitoja”, Korhonen sanoo artikkelissa.

Lause on kuultu aikaisemminkin, mutta ehkä se viimeinkin pitäisi ottaa todesta.

In the upstairs of Cafe Köket in Helsinki, there gathers a group of mothers. Most of them have a baby or a toddler in tow.

My toddlers already attend a daycare. When other moms in this meeting orgazined by Mothers in Business tend to their babies and toddlers, I feel a bit useless, a traitor even.

For a moment I miss the everyday life with baby – almost, at least.

The meeting is called MiB Mingle, and it could be best described as ”a mother-child club with business in mind”. Here, mothers connect through their working life experiences, not just as mothers.

”The goal is that the mother is met as a person,” explains Chairman Heini Wallander, an engineer with two children.

Mothers in Business has been in action for two years. It has around 2000 members and offers meetings and happenings in Helsinki, Turku, Tampere, Oulu, Kuopio, Vaasa and Jyväskylä.

But mothers in surrounding cities are also welcomed. I, for example, have travelled as far as from Riihimäki.

”Members can also connect through two groups in Facebook, and some of the happenings are streamed in the internet,” Wallander says.

Members of MiB get to visit various companies each month, and last fall MiB also started lobbying. For this reason, MiB also took part in organizing a seminar at Finnish Parliament this winter.

”Lobbying is very current. Changes are to be made in the Finnish family leave system, and it is talked and written about a lot in the media,”Wallander explains.

If MiB Mingle consists mostly of moms and babies, MiB company visits also hold a numbers of spaces to attend for moms who come alone.

”And we also collaborate with Hoivanetti, and they offer childcare during happenings,” Wallander tells me.

I feel sometimes that the general opinion in Finland is that motherhood can be catastrophic to a woman’s career – or at least, it will not advance it.

But as I get to know MiB, I am in awe of what a group of moms with young kids have accomplished in just two years. I must agree with Hille Korhonen, new CEO of Nokian Renkaat (Nokia Tyres), about whom there was an article in The Helsingin Sanomat today. In the article, it is already mentioned in the headline that Korhonen was a stay-at-home-mom for even years.

Seven years at home and now a CEO of a huge company?
Strange? Not so!
”Everyone who has been at home with two lively small kids knows, what sort of organizational skills one must develop,” Korhonen says.

It has been said before. Maybe it is time that we should take it seriously?

Strategia kaupungille

Jos olisin poliitikko tai kaupunginjohtaja, tässä olisi minun strategiani.

1.       Kunnan täytyy olla hyvä paikka elää lapsiperheille. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että päiväkotien ja koulujen ryhmäkoot pidetään pieninä. Puistoihin, avoimeen varhaiskasvatukseen ja muihin perheiden kokoontumispaikkoihin panostetaan ja niitä luodaan. Kotipalvelua on saatavissa helposti. Harrastustoimintaa on tarjolla laajasti niin kilpailu- kuin harrastemielessä. Koululaisten iltapäivähoitoon on erilaisia mahdollisuuksia.

2.       Kunnan täytyy olla hyvä paikka elää yrityksille. Käytännössä tämä tarkoittaa tilojen ja logistiikan luomista, sekä dynaamista kulttuuria, jotka houkuttelevat isoja ja keskikokoisia yrityksiä. Samalla täytyy olla tilaa, tukea ja verkostointimahdollisuuksia myös pienille yrityksille, luovan alan yrityksille ja freelancereille.

3.       Kunnan täytyy olla hyvä paikka elää työelämässä oleville. Kaupunki on luova ja dynaaminen, kulttuurin merkitys muistetaan, sillä sen avulla syntyy kohtaamispaikkoja ihmisille. Kohtaamiset luovat yhteisöllisyyttä, yhteisöllisyys onnellisuutta. Kunnan ja yritysten toiminnassa huomioidaan etätyötä ja epäsäännöllisiä työaikoja tekevät työikäiset.

4.       Kunnan täytyy olla hyvä paikka elää vanhuksille, sairaille, työttömille ja niille, jotka muista syistä eivät kykene työelämään. Jokaisella on oikeus apuun, ulkoiluun, lepoon, liikuntaan ja ihmisarvoiseen toimeentuloon. Näitä arvoja tuetaan suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti yritysten, kunnan ja kolmannen sektorin yhteisellä toiminnalla.

5.       Kunta on hyvä paikka elää luonnolle. Eläinten oikeuksiin ja luonnonsuojeluun kiinnitetään huomiota. Kunta ja yritystoiminta yrittävät mahdollistaa ympäristöystävällisten kuluttajavalintojen tekemisen kuntalaisille ja integroida luonnon osaksi ihmisten elämää.

6.       Kunnan toiminnassa ja viestinnässä otetaan huomioon ajankohtaiset megatrendit, kuten robotisaatio, globalisaatio, antibioottiresistenssin kehitys, digitalisaatio, ilmastonmuutos ja eriarvoistuminen.

Aamukiireitä / One of Those Mornings

Kello on seitsemän aamulla. Keittiössä lojuvat illan tiskit ja pyykkikorit pursuavat pyykkivuorta. Yksi taaperoistamme juoksee minua karkuun kakat vaipassaan. Kun vihdoin saan hänet kiinni, kaksi muuta aloittavat tappelun ja purevat toisiaan.

”Äitin syliin rauhoittummaan, äitin syliin rauhoittummaan!” Toinen huutaa.

Minulla on jo kova kiire töihin, mutta pian istun eteisen lattialla poika sylissäni.

Pyydän neljävuotiastani pukeutumaan päivävaatteisiin.

Komennan neljävuotiastani pukeutumaan päivävaatteisiin.

Rukoilen neljävuotiastani pukeutumaan päivävaatteisiin.

Mitään ei tapahdu.

Hetkestä tekee erityisen vaikean se, että olen tänään menossa haastattelemaan psykiatria ja psykoanalyytikkoa Juhani Mattilaa. Mattila on juuri julkaissut kirjan Nöyryytys. Nimensä mukaisesti hän käsittelee kirjassaan nöyryytyksen kokemusta ja juuria.

Huomaan tuhahtavani ja pudistelevani päätäni, kun yritän saada nelikkoani ylös, ulos ja päiväkotiin. Ilmeestäni kuvastuu varmasti kannustuksen sijaan turhautuminen. Luiskahdan aikuisen roolista osaksi uloslähdön ongelmaa.

Mattilan kirja kummittelee mielessäni. Kokevatkohan lapseni turhautumiseni nöyryytyksenä, syyllistämisenä hitaasta toiminnasta?

Kun myöhemmin kerron tapahtuneen ja ajatukseni Mattilalle, hänellä on onneksi lohduttavia sanoja. Äiti saa olla vihainen, ei sen näkeminen ole pahaksi lapsille. Itse asiassa, on parempi näyttää tunteensa ainakin jossain määrin, sen sijaan että lapset vain aistivat äidin tunteen ja alkavat varoa sitä. Toisin sanoen, vihaisuus ei ole aina pahasta, tunteet joista tulee tuntematon ja nimeämätön, mutta aistittavissa oleva uhka, ovat.

Tuhahteluun ja pään pudisteluun aion kuitenkin jatkossa kiinnittää huomiota – mieluummin ärähdän, että ”nyt ne vaatteet päälle ja menoksi”.

Suuttumuksen voi myös sanoittaa lapselle, Mattila neuvoo. ”Minua suututtaa kun viivyttelet ja minä myöhästyn töistä. Huomaat varmaan äänestäni, että olen vihainen”, lapselle voi vaikka sanoa. Silloin suuttumus käy ilmi sanoista, ei pelkästään äänensävystä ja volyymitasosta.

It is 7am. In the kitchen remains last nights’ dishes and laundry baskets are beyond full. One of our toddlers runs away from me, poop in his diaper. As soon as I catch him, two others start a fight and bite each other.

”Mommy hug calm, Mommy hug calm,” one of them screams, and besides already late for work, I find myself on our hallway’s floor, the boy sitting and trying to calm down on my lap.

I ask my 4-years old to get dressed.

I demand my 4-years old to get dressed.

I beg my 4-years old to get dressed.

Nothing happens.

To make the situation harder, today I should interview Juhani Mattila, a psychiatrist who has just written a book about humiliation. The book covers how humiliation occurs and most importantly, how it feels.

I notice that I get frustrated with my kids, and they must hear it from my voice and see it in my face. Instead of being an adult, I become part of the problem of getting out of the house. I shake my head dismissively.

In my thoughts I am afraid that my kids feel humiliation from my part.

When I meet Mattila, I tell him what happened. He is not alarmed. Mothers are allowed to get angry and show it. Actually, to some part it is better to show it than to try to cover it, since most of the times it is an emotion that cannot be pushed away. When pushed away, it can still be sensed in the air, and may create an atmosphere a bit scary for the kids. In this situation they know that something is wrong, but cannot identify what.

But shaking the head and snorting frustrated, that I must stop. Next time I just say like I really, really mean it: ”You get dressed NOW!”

Angry feeling can also be put into words for the kid to understand what happens better, Mattila tells me.

”I am feeling angry as you keep lingering and I will be late to work. You hear it in my voice that I am feeling angry?” Saying this out loud might be even better option than the kid just sensing the angriness through her mother’s voice.