Istun junassa ja luen Monocle-lehteä.
Lehdessä on juttu Irakista ja Isistä. Juttu kertoo toimittajista, jotka
matkaavat Irakiin raportoimaan Mosulin taisteluista.
Kiinnitän huomiota kahteen valokuvaan. Toisessa on nuori
toimittajanainen, ranskalainen Oriane
Verdier.
Tunnen pienen piston kateutta.
Miksi minusta ei koskaan ollut toimittajana tuohon?
Samalla olen ylpeä siitä, että nuoret naiset nykyään
todellakin uskaltavat lähteä sodan keskelle raportoimaan.
Hetkeksikään ajatukseni eivät siirry omaan tyttäreeni.
Toisessa valokuvassa on nuori toimittajapoika – oops,
anteeksi toimittajamies – belgialainen Wilson
Fache.
Sydäntäni riipaisee. Noin nuori ja sodan keskellä! Saman
tien mieleeni tulevat omat poikani.
Olisin kauhuissani, jos he lähtisivät tekemään tuollaisia
hommia!
Äidin pienet kullanmurut.
Joskus olen lukenut, että tyttäriltä vaaditaan enemmän
kuin pojilta, ja törmään tähän ajatukseen muodossa tai toisessa jatkuvasti myös
itsessäni. Jostain syystä huoli pojista on suurempi. Miksi? Sitä en tiedä.
I am reading
Monocle magazine. It runs a story on Iraq and Isis. The story is about
journalists who travel to Iraq to report on fighting at Mosul.
My eye catches two
photographs. In the first one, there is a young journalist, a French woman
called Oriane Verdier.
I am a bit jealous
of her. Why I never had that sort of courage?
But at the same
time, I am proud of young women who do have the strength to do that sort of
awfully demanding reporting.
Not for a second I
think of my own daughter.
In another photo
there is a young journalist boy – or a man he already is – Belgian Wilson Fache.
My heart starts
immediately ache for him. So young and doing such a dangerous job! I think of
my own sons. I’d be terrified, if they’d do something filled with so much
danger.
My own little
sweethearts!
I have read that
parents often demand more from their daughters than their sons. I face this
thought everyday. For some reason, worry is bigger when it comes to sons.
Why? I have no
idea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti