Pirpanat pyörillä / Kids and bikes

Työnsin eilen triploja rattaissa kotia kohti päivähoidosta.

Vastaan tuli pyöräilijä, joka horjui kuin olisi ollut pahasti humalassa. Hänen katseensa haritti milloin oikealle, milloin vasemmalle ja pyörä seilasi kävelytien puolelta toiselle niin nopeaan tahtiin, että näppärästi hän valtasi koko kävelytien.

Välillä oli lähellä, ettei pyöräilijä ollut suoraan autotiellä.

Kännissä hän ei kuitenkaan ollut. Hän oli vain pieni ja nuori, ehkä juuri täyttänyt neljä vuotta.

Hänen perässään juoksi hermostunut äiti, josta näki, että mukavaksi tarkoitettu pyörälenkki oli muuttunut via dolorosaksi.

”Älä mene sinne!”

”Keskity!”
”No niin, katso eteenpäin!”

Hyisestä säästä huolimatta nyt on se aika vuodesta, kun kadut ovat täyttyneet minikokoisista pyöräilijöistä. Surutta he jättävät vanhempansa kauas taakseen ja polkaisevat autoteiden yli vilkaisematta kertaakaan sivuillensa. Vanhempien karjumat ohjeet kaikuvat kuuroille korville.
Ne vilkaisut onkin säästetty pyörätiellä ajamiseen, jolloin vastaantulevien on syytä väistää pyöräilijää tai törmäys on takuuvarma.

Pyöräilyvillitys on asia, jota en ymmärrä edelleenkään, vaikka minulla on lapsia. Miksi neljä, - tai jopa kolmevuotiaan pitäisi ajaa pyörällä – tai ainakaan ajaa sillä pitkin katuja?

Meillä muksut ovat saaneet ajaa pyörällä pihassa. Kadulle lähdetään vasta sitten kun kaksi ehtoa täyttyvät:

1). Lapsen tulee ehdottomasti totella minua kaduilla liikkuessa. Jos huudan ”seis!”, se todella tarkoittaa, että lapsi pysähtyy.

2.) Lapsi osaa ylittää kadun ja ymmärtää liikennesääntöjen merkityksen. Minusta ensin opetellaan liikennesäännöt ja ymmärretään noudattaa niitä, vasta sitten lähdetään pyörällä liikenteen sekaan.

Kun puhuin tästä tutuilleni, he korostivat pyöräilyn sosiaalista merkitystä. Ymmärrän ajatuksen, mutta kun katson alakoululaisiakin, jotka ryhmänä pyöräilevät ”ilman käsiä” keskellä autotietä, haluaisin kovasti painottaa vanhempien vastuuta. Emmehän me missään muussakaan asiassa toivo, että lapset lähtevät idioottimaisuuksiin mukaan ryhmän luoman paineen myötä. Pyöräily ei ole nykymaailmassa pyhä taitoa, joka on pakko oppia heti kun jalat osaavat polkea, vaikka pää ei vielä olekaan touhussa mukana.

Yesterday I had my triplets in a wagon, when a bicycler came towards us. His bicycling was far from steady, and he took the whole footpath to himself. For a moment, he almost bicycled straight underneath a car.

He could have been drunk driving, but he was not. He was simply small and young, maybe he had just turned four.

Behind him there ran a mother, she was on point of losing her nerve.

“Do not go there!”

“Concentrate!”

“Come on, look straight ahead!”

It might have been cold spring, but nevertheless it is the time of the year that footpaths are filled with young bicyclers. Without a worry, they cross roads where cars are coming, and without a blink, they dismiss all the advice of their parents.

Bicycling and Finnish kids, this combination always amazes me – and not in a good way – though I am a mother and Finnish myself. Why a 4- or even 3-years olds should drive a bike in traffic? I let our children practice bicycling at our front yard, but in order to go among traffic, two rules must be in place:

1). The kid needs to listen to me while we are out and about. If I say stop, it means that the kid really stops.

2). The kid must know how to cross the street and understand the basic rules of traffic.

I talked about my thoughts to some of my friends. They were not with me because of the social pressure kids have to learn to bike among their peers.

I’d concentrate on the responsibility of parents. Bicycling is not a basic skill in today’s world that everyone must master. Maybe we as parents should affect those pressures and not let our kids do idiotic turns while bicycling, as we don’t want them to dothem  in any other areas of life, either?